Sohaisu muurahaispesään

Tällä viikolla olen päässyt tutustumaan nettikeskusteluihin. Joskus vuosia sitten olen käynyt, lähinnä seuraamassa, huumeiden ja niiden käytön ympärillä pyörivää keskustelua. Viime vuodet olen kuitenkin pysynyt visusti poissa keskustelupalstoilta. Face on imaissut miut, ei tässä ole jaksanut enää muualla keskustella.

Mutta mitäpä sitä pullikoimaan vastaan, jos tehtäväanto käskee keskustelupalstoille menemään. Sinne siis. Ensiksi kuitenkin luetaan hirmuisen pitkät tarinat keskustelupalstojen pelisäännöistä. Juu, hyvää löytyy, vinkkejä ja ohjeita. Mutta eikö tämä jo lopu, haluan päästä itse asiaan.

Hetki menee ennenkuin opin katselemaan sivua. Mistä löytyy aihealueet ja niiden ala-aihealueet. Niitähän riittää. Koska tehtävänä oli vuorokauden ajan seurata jotain keskustelua ja osallistua siihen, osa klikkaamistani keskusteluista piti hylätä, koska vaikuttivat kovin verkkaisille. Siinä olisi saanut vuorokauden höpistä itsekseen. Toki miulta sekin onnistuisi, jos kerta kotona yksin ääneen, niin miksipä ei somessa yksin kirjallisesti =D Vaikeuksia siis sen suhteen mistä löytää itseä kiinnostava aihe, vieläpä sangen vilkas ajatusten vaihdoltaan.

Loppupelissä löysin itseni keskustelemasta kahdesta eri aiheesta saman yläotsikon alla. Toisessa aiheena oli "Onko aamurukous suoritettu?" ja toisessa uskossa oleva ihminen kipuili perhe-elämän ja toisen suhteen välimaastossa, mitenkä tästä eteenpäin. Ei nämäkään keskustelut miun osalta päässeet kuin neljään kommenttiin viidestä. Josko se suotaisiin anteeksi, kun kaksi kertaa neljä kommenttia sain kirjoitettua vuorokauden sisällä.

Mihin sitten kiinnitin huomiota keskustellesani? Ensinnäkin siihen, että onneksi keskustelupalstalla oli kirosanasuodatin, kuten alun pelisäännöt sen lupasivat. Niin monta tähtiriviä kommenteissa vilahteli, että varmaan olisin jo lakannut keskustelun seuraamisen, jos kaikki ne noitumiset olisi pitänyt lukea. Kiitos siis kirosanasuodattimelle, että tämä tehtävä on tässä vaiheessa. Toinen asia, mikä myös piti paikkansa alkuinfoa kun aatellaan, oli se et miten helppo anonyymisti on heitellä toiselle mitä mieleen tulee. Kysyin aamurukous keskustelussa, että onko rukous teille suoritusta? Ja kerroin, ettei se miusta ole enkä siksi aseta itselleni mitään määräaikoja rukoilla, niin johan ensimmäisessä vastauskommentissa tuumattiin, et taidat olla laiska. Ehkä olen sitäkin, hengellisyydessä laiska, mutta siitä huolimatta rukous ei mielestäni ole eikä saa olla suoritus. Sen tulee olla aitoa ja miulle luontevaa vuorovaikutusta Jumalan kanssa.

Anonyymisti on helppoa myös tuomita ja sanoa HYVIN jyrkästi miten toisen tulisi toimia ja tehdä. Myös sanoittaa kolmannen osapuolen elämää, ilman että tämä millään lailla itse on missään vaiheessa osallinen keskusteluun. Missä on armo, kuunteleminen, tilan antaminen epäonnistumiselle? Missä on rohkaisu ja lohdutus? Keskustelun aloittaja kertoi, ettei hänellä ole ketään kelle voisi luottamuksella asiasta puhua, ilman pelkoa siitä että asia kerrotaan eteenpäin. Niin kovin surulliseksi tulin. Varsinkin kun käytännössä kaikki kommentit tuomitsivat keskustelun aloittajan, ymmärrystä tai edes tilaa kipuilulle ei löytynyt. Toki tietoisesti menin osalliseksi ryhmään, jossa tiesin sohaisevani muurahaispesään. Kumpaakaan keskustelua en aloittanut, mutta kommenttini ja kysymykseni sai aikaiseksi alaspäin käännettyjä peukkuja ja kuohuntaa. Mutta tämä vahvisti ajatustani siitä, että meidän seurakunnan työntekijöiden tulee olla myös somessa. Kuuntelemassa, keskustelemassa, tuomassa toivoa, rohkaisua, lohdutusta. Etsimässä vaihtoehtoja, ei antamassa yhtä ratkaisua. Armahtamassa, ei lyömässä lyötyä.