Olemmeko sitä miltä näytämme? Näytämmekö sitä mitä olemme?

No Comments

Mie en pelkää nuoria, mutta joskus tuntuu sille et nuoret pelkää minnuu. Tai jännittää. Ainakin ovat hiljaa ja katselevat tavaroitaan pöydällä. Muutama hiljainen sana, joskus, johonkin kysymykseen. Joita sitten pyydän toistamaan, niin että ainakin mie kuulen. Toki siinä on se riski, et silloin muutkin sen kuulevat.

Koska en pelkää nuoria, päätin viedä päivärippikouluun somen ihmeellisen maailman videoineen. Lupa heltisi sekä pastorilta että nuorisotyöntekijältä. Mutta ensin pitäisi etsiä ja valita se video. Saanaa!! Auta! Miten täältä valitaan video? Tai siis minkä videon mie ottaisin. Teini auttaa: kirjoita siihen Youtubeen hakusana. Miepä kirjoitin. Meripelastus. Videoita pukkaa näytille. Mut ei hyvä, miksi mie riparilaisille meripelastusvideoita näyttäisin. Onhan ne vauhdikkaita ja itse niistä tykkään, mut ei. Seuraava hakusana.

Jeesus. Menenhän riparille. Ja taas pukkaa videoita valittavaksi. Aloitan yhden katsomisen. Tämähän voisi olla opetusfilmi samalla. Kunnes tajuan, täähän kestää kaksi tuntia! Juu ei. Kuka jaksaa katsoa kaksi tuntia Jeesus videota. Sehän on kuin pitkä elokuva (elokuva se vissiin olikin). Tämähän menee vaikeaksi. Ei auta kuin jatkaa hakusanojen keksimistä.

Nuori seurakunta. Tää vaikuttaa jo lupaavammalle. Pätkät ovat noin viiden minuutin mittaisia. Irja Askolan muisteloita riparista. Ihan jees, mut ei ehkä kuitenkaan. Mikäs tuo on? Riparin jälkeen ja kuvassa nuori hemmo. Täähän on hyvä. Jopa teini hymähteli sohvalta kaverin jutuille. Siispä tämä. Jees, nyt nukkumaan.

Ripariryhmä on pieni. Tekninen osaaminen ei ole iisipiisi juttu miulle, mut onneksi pastori oli jo aiemmin viritelly tykin johdot ja kaiuttimen. Hän kun on nuori ja osaava. Hetken pähkäiltyäni johtojen kanssa koneet käyntiin. (vaati mm. oivalluksen et täs on ruuvi ja siitä pitää kääntää, jotta sovittimen saa irti sekä kuvan hahmottamisen et mikki on eri asia kuin kaiutin)  Sekä kuva että ääni. Toimii. Wau! Osasin!

Mitäs tykkäsitte videosta? No Comments. Onko kaveri tuttu teille? Hiljainen kuiskaus. Mitä sanoitkaan? Siulle on siis tuttu. Onko joku teistä tehnyt videoita? No Comments. Onko joku teistä jakanut videoita? No Comments. No onko joku teistä katsonut videoita. Muminaa. Joku pää liikahti hiukan. Tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi. Tiesittekö et seurakunnalla on oma Facesivu ja seurakunnan nuorillakin on oma sivu. No Comments. Onko joku käynyt Facessa seurakunnan nuorten sivulla. Yksi käsi nousi. Suosittelen käymään. Voisiko teidän mielestänne seurakunta tehdä videoita ja plopsauttaa niitä sitten vaikka sinne Faceen? Hiljaisuutta, sitten yksi joo.

Loppupelissä videon tehnyt kaveri oli suurimmalle osalle tuttu ja hänen videoitaan oli katseltu. Yksi oli jopa katsellut valitsemani videon aiemmin. Vaikka yhteinen hetkemme ei ollutkaan verbaalisesti kovin vuorovaikutteinen, jäin siihen tunnelmaan et seurakunta voisi tehdä videoita ja niitä ehkä jopa katsottaisiin. En siis hautaa ajatustani seurakunnan tuottamista videopätkistä. Vaikka aiheella minä ja ripari.

Digidetoxia tänne, kiitos!

Nyt on pieni immeinen ihan kummissaan, kovasti ihmeissään ja epäileväinen. Siis voiko tuo olla ihan aikuisten oikeasti totta?? Siis tuo laskuri, sosiaalisen median laskuri. Se näytti aluksi vaikealle, kas kun vieraiden kielten ymmärtäminen ei ole niitä vahvimpia vahvuuksiani. (Lue: ei vahvuus ollenkaan). Numerot vilisi silmissä ja teksti vieraskielistä. Meinasin jo heittää hanskat tiskiin ja todeta en ymmärrä. Mutta kun vaihtuvia numeroita hetken katselin ja tavasin sanoja niiden vieressä, niin johan alkoi mieleni ihmetellä. Ettäkö muutamassa minuutissa yli kolme miljoonaa videokatselua? 16,5 miljoona facetykkäystä? Melkein kolme miljoona google-hakua? 27miljoonaa twiittausta? Eihän tuommoinen voi yksinkertaisesti pitää paikkaansa. Nyt on Juvan tyttö ymmärtänyt tämän laskurin ihan väärin!

Sanattomaksi moinen vetää. Pienen ihmisen. Tuohan on jotain mitä immeinen ei voi käsittää. Ei kerta kaikkiaan. Toki istunhan mieki tietokoneen ääressä joka päivä. Ja jollen tietokoneen ääressä, niin puhelin ainakin on ihan vieressä, jotta voi äkkiä vilkaista mitä faceen kuuluu. Välillä tuntuu, että liikaakin olen virtuaalimaailmassa. Niin paljon, että se alkaa jo ahdistamaan. Itseäni. Tulee huono omatunto. Kai aikaa pitäisi muuhun käyttää kuin netissä olemiseen.

Muutamia viikkoja sitten sorruin heräteostokseen. Lumenen tuotepaketti sen aiheutti. Houkutuksen, johon sorruin. Tilasin Voi Hyvin -lehden. Ensimmäinen lehti tipahti postiluukkuun viime viikolla. Sitäpä sitten illalla ennen nukkumaan menoa lukemaan. Kannessa otsikko: Kuumimmat hyvän olon trendit nyt Digidetox, mindfullness & maissittomuus. Siinä taas pieni ihminen pohti, et mitähän ihmettä sitä mualimalla on taas keksitty. Varsinkin kun Digidetoxista tuli ensimmäisenä mielleen Botox. Onneksi suomenkielen taito on jollain lailla hallussa ja sisälukutaito suht sujuvaa. Detox tarkoittaa kehon puhdistamista, laajasti ottaen se käsittää kaikki kehoa ja mieltä kuormittavat myrkyt, kuten kemikaalit, rojut ja sähköisen ärsykekuorman. Siksipä Digidetox tarkoittaa irtaantumista kaikista digitaalisista laitteista tietyksi ajaksi. Mielen ja kehon puhdistamista. Ei huono juttu. Taidan tarvita sitä. Nyt heti.

Face on tälle kivelle tuttu ympäristö. Siellä kun on tullut oleiltua useamman vuoden ajan enemmän ja vähemmän. Olen huomannut, että helposti enemmän ja yhä vain enemmän. Voiko Face koukuttaa? Voi, tuumaa tämä kivi.

Facessa on paljon hyvää. Pidän yhteyttä moniin sellaisiin ihmisiin, joihin en syystä taikka toisesta aiemmin pitänyt yhteyttä. Lähetän viestejä, juttelen chatissa, seuraan toisten päivityksiä, tykkään ja peukutan. Niiden kavereiden hyväksymisen suhteen joskus mietin, et mihinkä sitä rajaa oikein laittaisi. Kas kun nyt olen tilanteessa, et moni miut tietää, diakonin, mut tiiänkös mie kaikki ne jotka kaveriksi pyytää. Missä menee raja miun kavereiden ja diakonin kavereiden välillä.. Oman profiilin lisäksi olen perustanut meidän partiolippukunnalle suljetun ryhmän. Siellä on aika moni lippukunnan jäsen tai partiolaisen vanhempi. Ryhmän kautta on helppo tiedottaa tapahtumista ja muutoksista sekä myös kertoa mitä myö oikein puuhataan partiossa. Vanhemmilta on kysytty lupa saako partiovalokuvia julkaista suljetussa ryhmässä. Moni vanhempi ja partiolainen itsekin tykkää, kun kuvia julkaistaan. Niitä on kiva seurata ja muistella yhteisiä hetkiä.

Olen tuonut myös seurakuntamme Faceen. Ensin perustin ryhmän, sitten joku neuvoi tekemään sivun. Sivu on mielestäni parempi tiedottamiseen, mutta se ei kovin paljon herätä keskustelua tai ajatusten vaihtoa. Julkaisut tulevat Juvan seurakunnan nimellä, ja joskus joku onkin toivonut saavansa tietää kuka työntekijä julkaisun takana on. Ryhmässä jokainen on omana itsenään, siellä koen enemmän olevan mahdollisuuksia ajatusten vaihtoon. Mutta ryhmä on kovin hiljainen. Tässä kohden joku kysyi miksi on kaksi Juvan seurakuntaa, sivu ja ryhmä. Sitä kun tekee ja sitten vasta miettii niin tässä sitä ollaan. Kahden seurakunnan loukussa. Ajattelin poistaa ryhmän ja jättää vain sivun, mutta sehän nostikin facekapinan. Ryhmää  ei saa lopettaa, vaikka kuin hiljaista olisikin. Siispä edelleen on kaksi Juvan seurakuntaa, sivu ja ryhmä. Odottamassa aikaa ja hetkeä, jolloin ehkä tapahtuu seurakuntien yhdistyminen ja toinen sulautuu toiseen.

Facessa olen tykännyt myös kuulua ryhmiin. Kierrätysideoita, vertaistukiryhmää, askarteluideoita, kirpputoria.. Olen saanut neuvoja, tukea, ideoita sekä löytöjä.. Olenpa myös myynyt muutaman miulle ylimääräisen tavaran Facen kautta.

Face on miun juttu, hyvässä ja pahassa. Lyhyesti olin ajatellut kirjoittaa, mut toisin kävi. Tuttu asia, paljon asiaa. Ehkä lopetan tällä erää. Kivi sujahtaa takaisin taskuun.

Mie ja kivi

Kivi on kova. Se ei taivu eikä mukaudu. Se on. Kokeilen sitä välillä. Siellä se on, taskussa. Samanlaisena, kovana.

Samalle tunnun itsekin. Samassa muodossa pysyn, vaikka nyt pitäisi taipua blogin muotoon. Ei miusta löydy notkeutta sujahtaa uuteen maailmaan, muotoutua ympäristön mukaiseksi. Miten täällä tulisi olla? Miten toimia? En tiedä olenko kalliosta irronnut rosoinen kivi meren rannalla aaltojen hyväilemänä vai toisin päin, aaltoihin tottunut kivi joka löytää itsensä sorakuopalta. Kuulostelen, katselen ja tutkin. Mitä ympäristöstäni löytyy. Minne uusi polku miut vie? 

Missä on kartta ja kompassi?