Kiitos ja kumarrus

Kymmenen pisteen taival on loppusuoralla. Kivi on kulkenut mukana, koko matkan. Välillä kivi on vaihtunut käsiristiin. Kivi tai käsiristi, molemmat tuntuvat hyvälle kädessä. Matka on muutos. Olen oppinut uutta, saanut toisilta loistavia vinkkejä ja neuvoja, toivottavasti olen myös antanut. Tuonut oman lisäni tälle yhteiselle matkalle.

Loppuminen ja luopuminen on haikeaa. Nyt pitäisi mennä eteenpäin omilla siivillä. Ja ehkä se suurin haaste on vasta edessä. Kuinka vien oppimani käytäntöön? Palaanko entisiin kaavoihin ja tapoihin vai rohkenenko oikeasti alkaa hyödyntämään oppimaani. Tunnen itseni. On suuri riski, että palaan entiseen. Olen hirmuisen hyvä keksimään tekosyitä. On liian kiire, tuttu on turvallisempi, nopeampi ja helpompi. Siksi päätin, että nyt. Entiseen ei mennä vaan vielä pinnistetään. Vielä laitan itseni likoon, astun mukavuusalueelta pois ja rohkeasti käyn uuden kimppuun. Prezi. Sitä kehuttiin ja siihen lupasin tutustua. Jos en nyt, niin en koskaan. Pelotti. Se, etten ymmärrä. Se, että kesken kaiken kaikki häviää. Ja niinhän siinä meinasi käydä.

Haaste 1: englannin kielinen ohjelma. Mitä tapahtuu mistäkin? Kokeilen. Aha, tästä tapahtui tällaista. No miten mie saan sen takaisin ja pois? Hm.. Nyt tapahtui jotain. Ei kuitenkaan sitä mitä toivoin vaan kohta oli useampi juttu mitä pitäisi saada pois ja mistään ei löydy apua.. ARGH!!!

Haaste 2: kaikki häviää. Tarpeeksi kokeiltuani kaikki hävisi ja ruutuun ilmestyi laatikko missä luki: Chrome kaatui.. APUA!!!!! Mitä tapahtui?! Miten mie saan sen takaisin? No Chrome palautui ja jopa kysyi palautetaanko sivut ennalleen. JOO, palautetaan! Huh huh.

Loppu hyvin, onneksi. Prezi ymmärsi tallentaa tekemäni. Löysin tavan poistaa slaidi jota en halunnutkaan (tai se oikeastaan tapahtui vahingossa, loppujen lopuksi en tiedä miten se hävisi). Olen tyytyväinen lopputulokseen. Osasin. Onnistuin. Tutustuin. Prezi ei pettänyt. Se oli kärsivällinen ja kiltti. Mielelläni tutustun siihen paremmin. Toivon että meistä tulee ystävät ja työtoverit. Suosittelen muillekin käymään ja tutustumaan www.prezi.com

Olkaa hyvä, tässä ensimmäinen prezini. http://prezi.com/vorau_a_z5qy/matka-10-pisteen-polulla-mukana-kivitaskussa/

Saija kiittää ja kumartaa. Tämä on ollut hyvä matka. =D

VoiKukka Vaikuttaa

Tässä tehtävässä tuli pohtia vaikuttavuutta. Mielenkiinnon herättämistä ja sen ylläpitämistä. Tarkkailin Facebookista kolmea eri sivua. Tutkailin niitä viimeisen kuukauden ajalta. Katselin, pähkäilin ja pohdin. Tässäpä muutamia ajatuksiani asian tiimoilta..







Suurin vaikeus oli löytää profiili ja sivu, mitä haluaisin tarkkailla. Saako toisen sivua edes katsella "sillä silmällä". Tuli sellainen tirkistelijä olo, ei niin mukava olo. Tirkistelystä pitäisi vielä kirjoittaa blogi. Nettiin. Kaikkien katseltavaksi. Mitä sinne nyt uskaltaa kirjoittaa, ettei paljastu tai sano jotain sopimatonta. Yllättävää kyllä, aluksi niin mukavalle tuntuva tehtävä alkoi tuntua vaikealle ja vastenmieliselle. Liekö jo väsymystäkin opiskelun suhteen. Mutta periksi ei anneta, eikä hommia kesken jätetä. Rohkeasti kysyin ystävältä lupaa profiilin tarkkailuun.

Ystäväni on aktiivinen partiolainen. Aktiivinen muutoinkin. Tämän päättelin siitä, että hänen tykätyin kommenttinsa liittyi 16 tunnin uniin ja univelan maksuun. Muutoinkin eniten tykätyt kommentit liittyivät useinmiten partioon. Tässä kohden mietin, että vaikuttaisiko asiaan samanhenkinen ystäväpiiri. Jos tykkää samoista asioista, sitä helpommin sen myös peukutuksella osoittaa. Keskustelua kirvoitti päivitys, jossa kerrottiin hyvistä suunnitelmista mitä aikomus on tehdä, mutta miten sitä huomaakin tekevänsä kaikkea muuta kuin mitä suunnitteli. Mieleni teki heti itsekin kommentoida, että samassa veneessä ollaan. Nopeasti tulee kommentoitua asiaa, joka tuntuu omalle, josta tunnistaa itsensä. Tai mikä nostattaa tunteet pintaan. Hyvässä ja pahassa.

Ystäväni profiilin rinnalle tutkailin erään suomalaisen piispan Facebook profiilia. Oletettavasti sivu oli hänen virallinen sivunsa, koska kuvan ja nimen alla luki piispa ja sivun tykkääjiäkin oli tuhansia. Selkeästi suosituimpia oli päivitykset, jossa piispa oli kirjoittanut johonkin Raamatunkohtaan liittyen omaa pohdintaa. Joku oli näitä myös jakanut eteenpäin. Yhteistä sekä piispan sivulle että ystäväni sivulle oli se, ettei kuvia juurikaan ollut ladattu profiiliin. Ainakaan viimeisimmän kuukauden aikana. En tiedä johtuiko myöhäisestä ajankohdasta, mutta pelkkiä teksti päivityksiä en ainakaan siinä hetkessä oikein jaksanut lukea. Kuvat herättävät ihan erilailla mielenkiinnon. Kuva houkuttelee. Katso! Huomaatko! Täällä olen, tule ja katso. Katso tarkemmin. Tekstipäivityksiä sitä vastoin vain silmäilin. Sieltä eivät värit eivätkä iloiset ilmeet kutsuneet minua luokseen.

Kuvien voimasta ja mahdollisuudesta hyvä esimerkki on mielestäni seuraava kuva:

Yhteisön sivuksi valitsin Järvi-Suomen Partiolaisten Facebooksivun. Viereinen kuva kertoo juuri sen mitä tarvitsee. Lyhyesti, napakasti, hauskasti. Hei, Suurjuhlille ilmoittautuminen loppuu tänään. Muistithan ilmoittautua. Kukapa tuon tekstinä bongaisi muiden päivitysten seasta, mutta kun kuva huutaa sen siulle, niin eihän sitä voi olla huomaamatta =)

Yhteisön sivulla kuvat olivat muutoinkin suosituimmat, mikäli niitä laittaa peukutusten mukaan järjestykseen. Toki selkeät lyhyet kommentit partion ytimestä (märkää, nälkä, ei nukuttu, kivenmuhkuroita selän alla..) ne herättävät jokaisessa partiolaisessa omia muistoja ja niitähän on hyvä kompata ja kommentoida.

Jakoon oli mennyt informaatiota, mutta myös uutiset uusista asioista, kuten viittomakielisen partiolupauksen tekemisestä. Myönnän, sen jaoin itsekin. On se niin hieno juttu. Ihmettelinkin hetken, että nytkö vasta? Kovinkaan paljon en löytänyt linkkejä, joita olisin lähtenyt katsomaan. Sitäkin vähän ihmettelin.

Tehtävän tiimoilta kävin katselemassa myös seurakuntamme kotisivuja. Tässä kohden huokasin syvään, että onneksi tämä tuli vasta nyt. Kurssin alkupuolella seurakunnan kotisivut eivät olisi kehuja saaneet. Nyt  voin kuitenkin ilokseni kertoa, että meilläpä on uudet kotisivut ja hyvät ovatkin =D Niitä todella kannattaa käydä katsomassa. Juvan seurakunta Sivut ovat edelleen osittain keskeneräiset, mutta jo nyt iloitsen niiiiiin paljon. On nämä edellisiin verrattuna niin paljon selkeämmät ja paremmat. Nyt sieltä jopa jotain löytyy. Mutta täälläkin kuvat puhuttavat. Työntekijöiden keskuudessa on erilaista näkemystä sen suhteen, tarvitseeko seurakunnan kotisivuilla olla työntekijöistä kuvia. Osan mielestä tarvitsee ja että kuvat tuovat meidät työntekijät tutummiksi ihmisille. Osa taas vastustaa ajatusta omasta kuvasta nettisivulla. Meillä ei myöskään ole blogia tai lyhyitä uutisia eikä tapahtumatietoja taida saada jaettua muuten kuin kopioimalla sivun osoite ja liittämällä sen sinne missä haluaa sen jakaa. Näin jakaminen onnistuu, kokeilin sitä. Huominen pullakirkko on jaettu omaan faceen. Tuo jaa toiminto on kuitenkin ajatuksena jo niin hyvä, että aion kysyä mahdollistuisiko se sivullamme. Myös ajatus blogista kiehtoo. Joiltakinhan se jo löytyy. Uutena asiana meillä on kalenteri, linkkejä muille sivuille ja tapahtumien nosto etusivulla. Paljon siis petrattu =D


Kuvista siis tykätään. Ne huomataan. Niillä vaikutetaan. Niillä voi kertoa. Kuten tässä sen, että partioreissussa rähjääntyy. Varsinkin jos sattuu löytämään nuotiopaikan.

 Partiokoira Remu

Verkkohartaus - hartaus verkossa

Toista viikkoa olen verkkojen äärellä. Verkot ovat viehättäneet minnuu lapsuudesta asti. Niissä on jotain kiehtovaa. Ne ovat hyödyllisiä. Välillä selviä ja helppoja käsitellä. Välillä solmussa niin pahasti, ettei selvää meinaa tulla millään. Verkot ovat myös vaarallisia. Niihin jos takertuu, voi käydä huonosti, hyvin huonosti. Joskus verkko saattaa pelastaa. Lapsena vain en keksinyt milloin.

 Osa opetuslapsista oli kalastajia, heille verkot olivat tuttu juttu. Osattiin itse tehdä verkko. Osattiin mennä veneellä järvelle ja osattiin heittää verkot veteen. Osattiin ehkä myös odottaa. Tuleeko tänään saalista vai ei. Jos tulee, niin miten suuri ja millaisia kaloja. Hyviä ruokakaloja, roskakaloja, arvokkaita kaloja. Ja vaikkei kaloja tänään tulisi, huomenna on uusi päivä. Heitetään silloin verkot uudestaan veteen.

Tämän päivän verkot ovat erilaisia. Toki isäni kanssa käyn kalaverkoilla kesäisin, mutta tutummaksi miulle on tullut tämä sosiaalinen verkko. Nettiverkko. Myös nettiverkkoon voisi kirjoittaa saman tekstin mitä alussa kirjoitin. Nettiverkko on kiehtova, hyödyllinen, välillä selkeä ja välillä ihan solmussa. Nettiverkko on vaarallinen, mutta se voi myös pelastaa.

Eräällä kurssilla pohdimme muutaman päivän ajan hartautta. Mitä se on, millainen se on, miten kukin sen kokee. Mikä tekee hartaudesta hartauden? Pyhän, evankeliumin, hengellisen. Onko hartaus hartaus vain kirkossa tai seurakuntatalolla pidettynä? Menettääkö hartaus jotain jos se onkin erilainen. Iloisempi, luovempi, liikkuvampi. Onko hartaus silloin vähemmän harras tai pyhä? 

Samaa pohdin nyt. Voiko hartaus olla verkossa? Kaiken muun tiedon seassa. Hukkuuko hartauteni kaiken alle? Onko hartaus vähemmän pyhä, jos se on kaiken hyvän ja pahan keskellä? 

Miusta voi. Miusta hartaus on sitä pyhempi mitä rohkeammin olemme elämän keskellä. Tuomassa toivoa ja lohdutusta. Kertomassa Jeesuksesta, armosta, mahdollisuudesta saada väärät tekomme anteeksi . Mahdollisuudesta aloittaa alusta. 

Mahdollisuudesta maistella Herran hyvyyttä.

Taivas - ajatuksia, värejä ja kuvia taivaasta.

Verkot veteen ja odottamaan..

Verkkosorsastus. Johan on sana keksitty =D Sorsien kanssa vähemmän aikaa viettäneenä en päässyt tuon kyseisen sanan sisälle en sitten millään. Verkkoja taas olen isäni kanssa veteen heittänyt pienestä tytöstä saakka, joten verkko kuvaa miun mielestä hyvin tätä tehtävää. Tällä kertaa en pistänyt nokkelaa nuttua päälle niinkuin lapsena verkoille lähtiessä, vaan rohkeasti kysyin viisaammilta, että mistähän tässä oikein on kysymys.

Hassua on huomata tehneensä jotain, mitä ei tiennyt tekevänsä. Olen siis tietämättäni verkkosorsastanut. Ainakin jollain tasolla. En ehkä ihan täysin oppineesti, mutta pienesti kuitenkin. Jos olen oikein ymmärtänyt verkkosorsastaminen on pyyntö tai idean heitto jossain sosiaalisessa mediassa. Toiset sitten tarttuvat heitettyyn verkkoon, joko auttamalla tai sitten lähtemällä ideaa kehittämään vielä eteenpäin. Toisin sanoen parhaimmillaan useampi ihminen työstää ajatusta, kommentoi, ideoi, muokkaa ja kehittää. Verkko heitetään veteen, mutta miten nuo sorsat tähän liittyy? Se on vielä epäselvää..

Tätä blogia kirjoittaessani olen verkkosorsastanut tietämättäni ja tiedostaen. Ensimmäisessä, siinä tietämättäni tehdyssä, kyse oli hartauden tekemisestä. Tavanomaiseen tapaan aivoni raksuttivat tyhjää. Kunnes eteeni putkahti jostain taivas. Liekö joku heittänyt idean ilmaan, että puhu siitä mitä taivas itsekullekin merkitsee. Mitenkäs muuten mie voisin siitä puhua kuin kysymällä. Joten heitin kysymyksen Facebookkiin. Voisitko auttaa minnuu hartauden tekemisessä. Kerro miulle millainen on sinun taivaasi? Mitä taivas sinulle merkitsee? Saman kysymyksen laitoin ystävilleni tekstiviestillä. Autatko, tämä diakoni on pulassa (taas kerran). Lisävinkkinä tekstiviesteihin laitoin, et voit myös kysyä kysymyksen lapsiltasi. Millainen on heidän taivaansa? Ja kun vauhtiin pääsin, niin eihän miulle enää pelkät sanalliset vastaukset riittäneet. Heitin verkkosorsastusverkon naisten ryhmän naisille. Maalatkaa mitä värejä teidän taivaassanne on. Leikatkaa värien päälle kuvia ja/tai sanoja, tehkää kollaasi taivaasta. Naiset ottivat haasteen vastaan. Ihanat naiset!

Oliko tämä oikeaoppista verkkosorsastusta, sitä en tiedä. Ystävät, lapset ja naiset auttoivat "materiaalin" kasaamisessa, mutta valmis tuotos on käsialaani. Taivas-hartauden tekemiseen osallistuneista nuorimmat olivat viisi vuotiaita, vanhin lähempänä 60 vuotta. Valokuvat ovat omia otoksiani. Mutta hartauden teko tällä tavalla oli kerta kaikkisen ihanaa. Se otti aikaa, mutta samaan aikaan olin innostunut. Innostunut näkemään sen mitä yhdessä saamme aikaiseksi. Miten paljon se antaa jo tekovaiheessa ja miten hyvältä tuntuu nähdä: tuo osa on minun tekemääni ja tuo sinun, mutta katso miten hyvä niistä tuli yhdessä.

Millaista sitten oli tehdä tietoinen verkkosorsastus. Tekemällä tekeminen ei aina ole helppoa. Sen huomasin tässäkin. Ajatuksena oli saada tarpojanuoret suunnittelemaan Facebookissa yöretkeä. Olin tehnyt yöretkelle oman tapahtuman ja sinne oli kunnianhimoisena tavoitteena saada nuoret aktiivisesti heittämään ajatuksia retken ohjelman, varusteiden ja ruokailujen suhteen. Hiljaista oli kuin huopatehtaalla. Eikö face olekaan enää se ykkösjuttu nuorten keskuudessa? Eivätkö he siellä enää roikkukaan alvariinsa? Vai oliko vain niin, että valmiille on hyvä tulla, kyllä Saija yöretken puukkaa valmistella vaikkei mitään kommentoitaisikaan.. Ei auttanut kuin ottaa oveluus kehiin. Koloillassa laitoin nuoret kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä suunnitteli ohjelman aikatauluineen, toinen ryhmä ruokalistan tarvikkeineen ja kolmas listasi sekä henkilökohtaiset varusteet että yhteiset varusteet. Ja sitten tapahtui ihme. (Juu eivät vielä kommentoineet, se ei ollut vielä se ihme). Ihme oli se, että mie sanoin nuorille että ottakaa puhelimet esille ja menkää faceen. Ai siis oikeesti? Saadaanko me ottaa kännykät esille?? Juu saatte, nauttikaa tästä hetkestä, tämä ei tule toistumaan usein. Kirjatkaa sinne yöretken tapahtumaan  oman ryhmän kirjaukset. Teillä on viikko aikaa kommentoida toistenne suunnitelmia ja listoja. Käykää keskustelua, muokatkaa, ehdottakaa, täydentäkää.. Huopatossutehtaalla hiukan vilkastuttiin, mutta eipä sitä iloa pitkään kestänyt. Edelleenkin varustelistat ovat vajavaisia, lounaaksi syömme vain nuudeleita ja vapaata on melkein koko yöretki.

Mitä tästä opin. Väkisin ei verkkosorsasteta eikä aktivoida ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Sen täytyy lähteä ihmisistä itsestään, ei miun sanomisella tai käskyttämisellä. Mutta ihmisten itsensä lähtiessä mukaan, tällainen tapa tehdä yhdessä on ihan mieletön juttu. Hauskaa, luovaa, idearikasta. Erilaisia näkemyksiä tuottavaa. Eikä tämä ole pelkästään odottamista, mitä verkoista tulee, se on myös aktiivista kanssakäymistä. Ehkä ennemminkin nuotan vetämistä, yhdessä.

 

Päässä surisee kuin Googlen hakukoneessa..

ja olotila on kuin tuolla Googlen pandakarhulla. Mie yritän kiivetä ymmärryksen puuta ylöspäin, mut painovoima vetää takaisin maankamaralle. Tässä somessa on NIIN PALJON asiaa ettei miun adhd-aivotkaan perässä pysy..

Itsensä googlettaminen..

Vuosien saatossa, nuorten parissa ollessani, opin tietämään lyhenteen kvg. Harvemmin sitä itse käytän, lyhennettä siis, mutta yllättävän usein huomaan etsiväni puhelimen käteeni, hipaisevani näytön googlen sivulle ja etsiväni seuraavassa hetkessä tietoa asiaan, jota juuri olin miettimässä. Nytkään en sanonut itselleni: "kvg", vaikka meninkin Googleen ja naputin rohkeasti nimeni hakukenttään. Esille räpsähti kuvia. Kas, kun en ollut hoksannut olevani kuvahaun puolella. Niinpä sitä sitten näki itsensä edestä ja takaa, nykyisessä tukkamuodissa ja vähän, hm.. vanhemmassa tukkamuodissa. Vaatetuksesta löytyi pantapaitaa, partiohuivia, pelastuspukua.. Olin yksin, yhdessä työtovereiden kanssa ja ystävien seurassa.. Löytyi kuvaa partiosta, kotikirkosta, nuotiosta.. Tunnistin itseni, harrastukseni, asioita joista pidän ja joita arvostan. Löysin itseni. Verkkohaku ei niinkään tuntunut omalta. Se kun oli suurimmaksi osaksi vaalituloksia, tulospalvelua ja yhteystietoja.. En koe olevani tuollainen. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Tälläkin kertaa.

Google Drive..

Ihana kertomus Kirppu Kaunosielusta. Tulin hyvälle mielelle ja on oikeasti mielenkiintoista nähdä miten yhteinen tarinamme elää. Google Drive on miulle uusi tuttavuus. Tovi menikin ennenkuin opin mitään tekemään. Yritin lisätä kuvaa, mutta eipä se vaan niin helppoa ollutkaan. Mutta onneksi hätä keinot keksii =) Igluhan sinne tuli, ei se mitä ajallelin, mutta iglu kuitenkin. Tässä teille kuva Kirpun omasta iglusta..

Kirppu Kaunosielun iglu =)

 Yhteiskirjoitus on hauska juttu, varsinkin, kun ei tiedä mitä itsekukin on    kirjoittanut. Tätä tapaa tulen todennäköisesti kokeilemaan nuorten    kanssa. Yhteiskirjoittamista samalle paperille, sitä ollaan tehty  aiemminkin, mutta siinä on laitettu edellisen teksti piiloon  lukuunottamatta  viimeistä lausetta. Tässä tehtävässä mukavaa oli se,  että sain nähdä koko tarinan ja tehdä sinne omat lisäykseni. Tykkäsin. 

Google Drivestä haluaisin oppia myös sen, miten se käytännössä toimii asiakirjan jakamisena. Olisi nimittäin enemmän kuin kätevää jakaa esimerkiksi partiojohtiksen muistio. Sitä voisi sitten jokainen muistinsa mukaan täydentää. Se, että muistio näkyisi samantien kaikille täydennettynä. WAU. En voi muuta todeta. Mutta kyllä tässä mielellään ottaisi tähän viereen jonkun, jolle nämä asiat olisi entuudestaan tuttuja. Saisi kädestä kiinni pitäen ohjausta. Pitäisikö laittaa seuranhakuilmoitus.. Etsitään some-immeistä neuvomaan kaikessa someen liittyvässä. Nim. Ei tästä mitään tule yksin..

Twitter..

Tässä vaiheessa kajahti taas huuto kohti yläkertaa.. Saanaaa! Auta!!! Käsittämättömiä ovat nuo nuoret. Ei voi kuin ihmetellä sitä tietomäärää ja näppäryyttä. Nyt on sitten tällä mamilla oma Twitter. Siitä ei kyllä meinannut tulla mitään. Twitter kun lupasi et 60sekunnissa tapahtuu ihme, siis että miekö oppisin minuutissa twitterin salaisuudet. Kyllä siihen vaan menee ennemminkin 60 minuuttia.. Jos nyt sekään riittää.. Eikä riittäny 60 sekuntia, sen ajan tankkasin vain kohtaa: lisää aluksi viisi seurattavaa.. Niitä alkoi jo olla parikymmentä enkä sittenkään päässyt eteenpäin. Tyhmä twitteri ja rastia ruutuun. Hävitköön koko twitteri bittiavaruuteen.. Toisella yrittämällä sivu aukesi ja taas hetken pähkittyä löytyi sulkakynä ja elämäni ensimmäinen twiitti ilmestyi muiden iloksi. Sikäli mikäli joku sen joskus löytää.. 

Muistin jopa sen hästäkin vai minkä lie risuaidan.. Järvipelastus ei tuottanut tuloksia, eivät taida siellä ymmärtää nykymualiman virtauksia. Hästäkkipartio jo tuotti tuloksia. Mutta kyllä vaan on vaikea äkkiseltään lukea noita twiittejä. On risuaitaa, yksittäistä sanaa, sinistä ja mustaa tekstiä, sanoja jotka ei sano mitään.. mistä sieltä sen itse asian löytää?? Kysyn mie. Kunnes silmiini osui teksti partion sauna- ja nukkumiskulttuurista. Johan heräsi käpylehmän mielenkiinto. Partion nukkumiskulttuurin tiiän, mutta saunakulttuuri? Hip hip huraa! Osasin vastata twiittiin elikäs kysyä mitä tarkoitat? Nyt vain odottamaan vastaustwiittiä.. =D 

Google Analytics..

Vieläkö tässä jaksaisi analysoida. Pää menee kohta tilttiin. Mitäs sitten tehtäisiin. Pikainen vilkaisu oman blogin tilastoihin. Voiko nuo tilastot pitää paikaansa? Että miun blogisivua olisi katsottu yli 400 kertaa? Ja että joku Saksassa olisi myös eksynyt blogiini? Se voi kyllä pitää paikkaansa, antoihan tuo miun nimen hakukin yli miljoona osumaa, olisko syy tuolla saksankielisellä sukunimellä. Mie tuskin niin kiinnostava olen, mut ehkä vihreä saksankielellä saa aikaan osumia. Tilasto kertoi, että kävijät ovat lintulaudalta. Sen mieki voin uskoa. Kiitos, kun olette ja käytte näitä höpinöitäni lukemassa.  

Nyt on väsy olo. Kaikesta tästä. Taidan sammuttaa sekä Googlen että ajatuksen virran. Ja kiivetä omaan unipuuhun..

Sohaisu muurahaispesään

Tällä viikolla olen päässyt tutustumaan nettikeskusteluihin. Joskus vuosia sitten olen käynyt, lähinnä seuraamassa, huumeiden ja niiden käytön ympärillä pyörivää keskustelua. Viime vuodet olen kuitenkin pysynyt visusti poissa keskustelupalstoilta. Face on imaissut miut, ei tässä ole jaksanut enää muualla keskustella.

Mutta mitäpä sitä pullikoimaan vastaan, jos tehtäväanto käskee keskustelupalstoille menemään. Sinne siis. Ensiksi kuitenkin luetaan hirmuisen pitkät tarinat keskustelupalstojen pelisäännöistä. Juu, hyvää löytyy, vinkkejä ja ohjeita. Mutta eikö tämä jo lopu, haluan päästä itse asiaan.

Hetki menee ennenkuin opin katselemaan sivua. Mistä löytyy aihealueet ja niiden ala-aihealueet. Niitähän riittää. Koska tehtävänä oli vuorokauden ajan seurata jotain keskustelua ja osallistua siihen, osa klikkaamistani keskusteluista piti hylätä, koska vaikuttivat kovin verkkaisille. Siinä olisi saanut vuorokauden höpistä itsekseen. Toki miulta sekin onnistuisi, jos kerta kotona yksin ääneen, niin miksipä ei somessa yksin kirjallisesti =D Vaikeuksia siis sen suhteen mistä löytää itseä kiinnostava aihe, vieläpä sangen vilkas ajatusten vaihdoltaan.

Loppupelissä löysin itseni keskustelemasta kahdesta eri aiheesta saman yläotsikon alla. Toisessa aiheena oli "Onko aamurukous suoritettu?" ja toisessa uskossa oleva ihminen kipuili perhe-elämän ja toisen suhteen välimaastossa, mitenkä tästä eteenpäin. Ei nämäkään keskustelut miun osalta päässeet kuin neljään kommenttiin viidestä. Josko se suotaisiin anteeksi, kun kaksi kertaa neljä kommenttia sain kirjoitettua vuorokauden sisällä.

Mihin sitten kiinnitin huomiota keskustellesani? Ensinnäkin siihen, että onneksi keskustelupalstalla oli kirosanasuodatin, kuten alun pelisäännöt sen lupasivat. Niin monta tähtiriviä kommenteissa vilahteli, että varmaan olisin jo lakannut keskustelun seuraamisen, jos kaikki ne noitumiset olisi pitänyt lukea. Kiitos siis kirosanasuodattimelle, että tämä tehtävä on tässä vaiheessa. Toinen asia, mikä myös piti paikkansa alkuinfoa kun aatellaan, oli se et miten helppo anonyymisti on heitellä toiselle mitä mieleen tulee. Kysyin aamurukous keskustelussa, että onko rukous teille suoritusta? Ja kerroin, ettei se miusta ole enkä siksi aseta itselleni mitään määräaikoja rukoilla, niin johan ensimmäisessä vastauskommentissa tuumattiin, et taidat olla laiska. Ehkä olen sitäkin, hengellisyydessä laiska, mutta siitä huolimatta rukous ei mielestäni ole eikä saa olla suoritus. Sen tulee olla aitoa ja miulle luontevaa vuorovaikutusta Jumalan kanssa.

Anonyymisti on helppoa myös tuomita ja sanoa HYVIN jyrkästi miten toisen tulisi toimia ja tehdä. Myös sanoittaa kolmannen osapuolen elämää, ilman että tämä millään lailla itse on missään vaiheessa osallinen keskusteluun. Missä on armo, kuunteleminen, tilan antaminen epäonnistumiselle? Missä on rohkaisu ja lohdutus? Keskustelun aloittaja kertoi, ettei hänellä ole ketään kelle voisi luottamuksella asiasta puhua, ilman pelkoa siitä että asia kerrotaan eteenpäin. Niin kovin surulliseksi tulin. Varsinkin kun käytännössä kaikki kommentit tuomitsivat keskustelun aloittajan, ymmärrystä tai edes tilaa kipuilulle ei löytynyt. Toki tietoisesti menin osalliseksi ryhmään, jossa tiesin sohaisevani muurahaispesään. Kumpaakaan keskustelua en aloittanut, mutta kommenttini ja kysymykseni sai aikaiseksi alaspäin käännettyjä peukkuja ja kuohuntaa. Mutta tämä vahvisti ajatustani siitä, että meidän seurakunnan työntekijöiden tulee olla myös somessa. Kuuntelemassa, keskustelemassa, tuomassa toivoa, rohkaisua, lohdutusta. Etsimässä vaihtoehtoja, ei antamassa yhtä ratkaisua. Armahtamassa, ei lyömässä lyötyä.

Olemmeko sitä miltä näytämme? Näytämmekö sitä mitä olemme?

No Comments

Mie en pelkää nuoria, mutta joskus tuntuu sille et nuoret pelkää minnuu. Tai jännittää. Ainakin ovat hiljaa ja katselevat tavaroitaan pöydällä. Muutama hiljainen sana, joskus, johonkin kysymykseen. Joita sitten pyydän toistamaan, niin että ainakin mie kuulen. Toki siinä on se riski, et silloin muutkin sen kuulevat.

Koska en pelkää nuoria, päätin viedä päivärippikouluun somen ihmeellisen maailman videoineen. Lupa heltisi sekä pastorilta että nuorisotyöntekijältä. Mutta ensin pitäisi etsiä ja valita se video. Saanaa!! Auta! Miten täältä valitaan video? Tai siis minkä videon mie ottaisin. Teini auttaa: kirjoita siihen Youtubeen hakusana. Miepä kirjoitin. Meripelastus. Videoita pukkaa näytille. Mut ei hyvä, miksi mie riparilaisille meripelastusvideoita näyttäisin. Onhan ne vauhdikkaita ja itse niistä tykkään, mut ei. Seuraava hakusana.

Jeesus. Menenhän riparille. Ja taas pukkaa videoita valittavaksi. Aloitan yhden katsomisen. Tämähän voisi olla opetusfilmi samalla. Kunnes tajuan, täähän kestää kaksi tuntia! Juu ei. Kuka jaksaa katsoa kaksi tuntia Jeesus videota. Sehän on kuin pitkä elokuva (elokuva se vissiin olikin). Tämähän menee vaikeaksi. Ei auta kuin jatkaa hakusanojen keksimistä.

Nuori seurakunta. Tää vaikuttaa jo lupaavammalle. Pätkät ovat noin viiden minuutin mittaisia. Irja Askolan muisteloita riparista. Ihan jees, mut ei ehkä kuitenkaan. Mikäs tuo on? Riparin jälkeen ja kuvassa nuori hemmo. Täähän on hyvä. Jopa teini hymähteli sohvalta kaverin jutuille. Siispä tämä. Jees, nyt nukkumaan.

Ripariryhmä on pieni. Tekninen osaaminen ei ole iisipiisi juttu miulle, mut onneksi pastori oli jo aiemmin viritelly tykin johdot ja kaiuttimen. Hän kun on nuori ja osaava. Hetken pähkäiltyäni johtojen kanssa koneet käyntiin. (vaati mm. oivalluksen et täs on ruuvi ja siitä pitää kääntää, jotta sovittimen saa irti sekä kuvan hahmottamisen et mikki on eri asia kuin kaiutin)  Sekä kuva että ääni. Toimii. Wau! Osasin!

Mitäs tykkäsitte videosta? No Comments. Onko kaveri tuttu teille? Hiljainen kuiskaus. Mitä sanoitkaan? Siulle on siis tuttu. Onko joku teistä tehnyt videoita? No Comments. Onko joku teistä jakanut videoita? No Comments. No onko joku teistä katsonut videoita. Muminaa. Joku pää liikahti hiukan. Tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi. Tiesittekö et seurakunnalla on oma Facesivu ja seurakunnan nuorillakin on oma sivu. No Comments. Onko joku käynyt Facessa seurakunnan nuorten sivulla. Yksi käsi nousi. Suosittelen käymään. Voisiko teidän mielestänne seurakunta tehdä videoita ja plopsauttaa niitä sitten vaikka sinne Faceen? Hiljaisuutta, sitten yksi joo.

Loppupelissä videon tehnyt kaveri oli suurimmalle osalle tuttu ja hänen videoitaan oli katseltu. Yksi oli jopa katsellut valitsemani videon aiemmin. Vaikka yhteinen hetkemme ei ollutkaan verbaalisesti kovin vuorovaikutteinen, jäin siihen tunnelmaan et seurakunta voisi tehdä videoita ja niitä ehkä jopa katsottaisiin. En siis hautaa ajatustani seurakunnan tuottamista videopätkistä. Vaikka aiheella minä ja ripari.

Digidetoxia tänne, kiitos!

Nyt on pieni immeinen ihan kummissaan, kovasti ihmeissään ja epäileväinen. Siis voiko tuo olla ihan aikuisten oikeasti totta?? Siis tuo laskuri, sosiaalisen median laskuri. Se näytti aluksi vaikealle, kas kun vieraiden kielten ymmärtäminen ei ole niitä vahvimpia vahvuuksiani. (Lue: ei vahvuus ollenkaan). Numerot vilisi silmissä ja teksti vieraskielistä. Meinasin jo heittää hanskat tiskiin ja todeta en ymmärrä. Mutta kun vaihtuvia numeroita hetken katselin ja tavasin sanoja niiden vieressä, niin johan alkoi mieleni ihmetellä. Ettäkö muutamassa minuutissa yli kolme miljoonaa videokatselua? 16,5 miljoona facetykkäystä? Melkein kolme miljoona google-hakua? 27miljoonaa twiittausta? Eihän tuommoinen voi yksinkertaisesti pitää paikkaansa. Nyt on Juvan tyttö ymmärtänyt tämän laskurin ihan väärin!

Sanattomaksi moinen vetää. Pienen ihmisen. Tuohan on jotain mitä immeinen ei voi käsittää. Ei kerta kaikkiaan. Toki istunhan mieki tietokoneen ääressä joka päivä. Ja jollen tietokoneen ääressä, niin puhelin ainakin on ihan vieressä, jotta voi äkkiä vilkaista mitä faceen kuuluu. Välillä tuntuu, että liikaakin olen virtuaalimaailmassa. Niin paljon, että se alkaa jo ahdistamaan. Itseäni. Tulee huono omatunto. Kai aikaa pitäisi muuhun käyttää kuin netissä olemiseen.

Muutamia viikkoja sitten sorruin heräteostokseen. Lumenen tuotepaketti sen aiheutti. Houkutuksen, johon sorruin. Tilasin Voi Hyvin -lehden. Ensimmäinen lehti tipahti postiluukkuun viime viikolla. Sitäpä sitten illalla ennen nukkumaan menoa lukemaan. Kannessa otsikko: Kuumimmat hyvän olon trendit nyt Digidetox, mindfullness & maissittomuus. Siinä taas pieni ihminen pohti, et mitähän ihmettä sitä mualimalla on taas keksitty. Varsinkin kun Digidetoxista tuli ensimmäisenä mielleen Botox. Onneksi suomenkielen taito on jollain lailla hallussa ja sisälukutaito suht sujuvaa. Detox tarkoittaa kehon puhdistamista, laajasti ottaen se käsittää kaikki kehoa ja mieltä kuormittavat myrkyt, kuten kemikaalit, rojut ja sähköisen ärsykekuorman. Siksipä Digidetox tarkoittaa irtaantumista kaikista digitaalisista laitteista tietyksi ajaksi. Mielen ja kehon puhdistamista. Ei huono juttu. Taidan tarvita sitä. Nyt heti.

Face on tälle kivelle tuttu ympäristö. Siellä kun on tullut oleiltua useamman vuoden ajan enemmän ja vähemmän. Olen huomannut, että helposti enemmän ja yhä vain enemmän. Voiko Face koukuttaa? Voi, tuumaa tämä kivi.

Facessa on paljon hyvää. Pidän yhteyttä moniin sellaisiin ihmisiin, joihin en syystä taikka toisesta aiemmin pitänyt yhteyttä. Lähetän viestejä, juttelen chatissa, seuraan toisten päivityksiä, tykkään ja peukutan. Niiden kavereiden hyväksymisen suhteen joskus mietin, et mihinkä sitä rajaa oikein laittaisi. Kas kun nyt olen tilanteessa, et moni miut tietää, diakonin, mut tiiänkös mie kaikki ne jotka kaveriksi pyytää. Missä menee raja miun kavereiden ja diakonin kavereiden välillä.. Oman profiilin lisäksi olen perustanut meidän partiolippukunnalle suljetun ryhmän. Siellä on aika moni lippukunnan jäsen tai partiolaisen vanhempi. Ryhmän kautta on helppo tiedottaa tapahtumista ja muutoksista sekä myös kertoa mitä myö oikein puuhataan partiossa. Vanhemmilta on kysytty lupa saako partiovalokuvia julkaista suljetussa ryhmässä. Moni vanhempi ja partiolainen itsekin tykkää, kun kuvia julkaistaan. Niitä on kiva seurata ja muistella yhteisiä hetkiä.

Olen tuonut myös seurakuntamme Faceen. Ensin perustin ryhmän, sitten joku neuvoi tekemään sivun. Sivu on mielestäni parempi tiedottamiseen, mutta se ei kovin paljon herätä keskustelua tai ajatusten vaihtoa. Julkaisut tulevat Juvan seurakunnan nimellä, ja joskus joku onkin toivonut saavansa tietää kuka työntekijä julkaisun takana on. Ryhmässä jokainen on omana itsenään, siellä koen enemmän olevan mahdollisuuksia ajatusten vaihtoon. Mutta ryhmä on kovin hiljainen. Tässä kohden joku kysyi miksi on kaksi Juvan seurakuntaa, sivu ja ryhmä. Sitä kun tekee ja sitten vasta miettii niin tässä sitä ollaan. Kahden seurakunnan loukussa. Ajattelin poistaa ryhmän ja jättää vain sivun, mutta sehän nostikin facekapinan. Ryhmää  ei saa lopettaa, vaikka kuin hiljaista olisikin. Siispä edelleen on kaksi Juvan seurakuntaa, sivu ja ryhmä. Odottamassa aikaa ja hetkeä, jolloin ehkä tapahtuu seurakuntien yhdistyminen ja toinen sulautuu toiseen.

Facessa olen tykännyt myös kuulua ryhmiin. Kierrätysideoita, vertaistukiryhmää, askarteluideoita, kirpputoria.. Olen saanut neuvoja, tukea, ideoita sekä löytöjä.. Olenpa myös myynyt muutaman miulle ylimääräisen tavaran Facen kautta.

Face on miun juttu, hyvässä ja pahassa. Lyhyesti olin ajatellut kirjoittaa, mut toisin kävi. Tuttu asia, paljon asiaa. Ehkä lopetan tällä erää. Kivi sujahtaa takaisin taskuun.

Mie ja kivi

Kivi on kova. Se ei taivu eikä mukaudu. Se on. Kokeilen sitä välillä. Siellä se on, taskussa. Samanlaisena, kovana.

Samalle tunnun itsekin. Samassa muodossa pysyn, vaikka nyt pitäisi taipua blogin muotoon. Ei miusta löydy notkeutta sujahtaa uuteen maailmaan, muotoutua ympäristön mukaiseksi. Miten täällä tulisi olla? Miten toimia? En tiedä olenko kalliosta irronnut rosoinen kivi meren rannalla aaltojen hyväilemänä vai toisin päin, aaltoihin tottunut kivi joka löytää itsensä sorakuopalta. Kuulostelen, katselen ja tutkin. Mitä ympäristöstäni löytyy. Minne uusi polku miut vie? 

Missä on kartta ja kompassi?