Taivas - ajatuksia, värejä ja kuvia taivaasta.

Verkot veteen ja odottamaan..

Verkkosorsastus. Johan on sana keksitty =D Sorsien kanssa vähemmän aikaa viettäneenä en päässyt tuon kyseisen sanan sisälle en sitten millään. Verkkoja taas olen isäni kanssa veteen heittänyt pienestä tytöstä saakka, joten verkko kuvaa miun mielestä hyvin tätä tehtävää. Tällä kertaa en pistänyt nokkelaa nuttua päälle niinkuin lapsena verkoille lähtiessä, vaan rohkeasti kysyin viisaammilta, että mistähän tässä oikein on kysymys.

Hassua on huomata tehneensä jotain, mitä ei tiennyt tekevänsä. Olen siis tietämättäni verkkosorsastanut. Ainakin jollain tasolla. En ehkä ihan täysin oppineesti, mutta pienesti kuitenkin. Jos olen oikein ymmärtänyt verkkosorsastaminen on pyyntö tai idean heitto jossain sosiaalisessa mediassa. Toiset sitten tarttuvat heitettyyn verkkoon, joko auttamalla tai sitten lähtemällä ideaa kehittämään vielä eteenpäin. Toisin sanoen parhaimmillaan useampi ihminen työstää ajatusta, kommentoi, ideoi, muokkaa ja kehittää. Verkko heitetään veteen, mutta miten nuo sorsat tähän liittyy? Se on vielä epäselvää..

Tätä blogia kirjoittaessani olen verkkosorsastanut tietämättäni ja tiedostaen. Ensimmäisessä, siinä tietämättäni tehdyssä, kyse oli hartauden tekemisestä. Tavanomaiseen tapaan aivoni raksuttivat tyhjää. Kunnes eteeni putkahti jostain taivas. Liekö joku heittänyt idean ilmaan, että puhu siitä mitä taivas itsekullekin merkitsee. Mitenkäs muuten mie voisin siitä puhua kuin kysymällä. Joten heitin kysymyksen Facebookkiin. Voisitko auttaa minnuu hartauden tekemisessä. Kerro miulle millainen on sinun taivaasi? Mitä taivas sinulle merkitsee? Saman kysymyksen laitoin ystävilleni tekstiviestillä. Autatko, tämä diakoni on pulassa (taas kerran). Lisävinkkinä tekstiviesteihin laitoin, et voit myös kysyä kysymyksen lapsiltasi. Millainen on heidän taivaansa? Ja kun vauhtiin pääsin, niin eihän miulle enää pelkät sanalliset vastaukset riittäneet. Heitin verkkosorsastusverkon naisten ryhmän naisille. Maalatkaa mitä värejä teidän taivaassanne on. Leikatkaa värien päälle kuvia ja/tai sanoja, tehkää kollaasi taivaasta. Naiset ottivat haasteen vastaan. Ihanat naiset!

Oliko tämä oikeaoppista verkkosorsastusta, sitä en tiedä. Ystävät, lapset ja naiset auttoivat "materiaalin" kasaamisessa, mutta valmis tuotos on käsialaani. Taivas-hartauden tekemiseen osallistuneista nuorimmat olivat viisi vuotiaita, vanhin lähempänä 60 vuotta. Valokuvat ovat omia otoksiani. Mutta hartauden teko tällä tavalla oli kerta kaikkisen ihanaa. Se otti aikaa, mutta samaan aikaan olin innostunut. Innostunut näkemään sen mitä yhdessä saamme aikaiseksi. Miten paljon se antaa jo tekovaiheessa ja miten hyvältä tuntuu nähdä: tuo osa on minun tekemääni ja tuo sinun, mutta katso miten hyvä niistä tuli yhdessä.

Millaista sitten oli tehdä tietoinen verkkosorsastus. Tekemällä tekeminen ei aina ole helppoa. Sen huomasin tässäkin. Ajatuksena oli saada tarpojanuoret suunnittelemaan Facebookissa yöretkeä. Olin tehnyt yöretkelle oman tapahtuman ja sinne oli kunnianhimoisena tavoitteena saada nuoret aktiivisesti heittämään ajatuksia retken ohjelman, varusteiden ja ruokailujen suhteen. Hiljaista oli kuin huopatehtaalla. Eikö face olekaan enää se ykkösjuttu nuorten keskuudessa? Eivätkö he siellä enää roikkukaan alvariinsa? Vai oliko vain niin, että valmiille on hyvä tulla, kyllä Saija yöretken puukkaa valmistella vaikkei mitään kommentoitaisikaan.. Ei auttanut kuin ottaa oveluus kehiin. Koloillassa laitoin nuoret kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä suunnitteli ohjelman aikatauluineen, toinen ryhmä ruokalistan tarvikkeineen ja kolmas listasi sekä henkilökohtaiset varusteet että yhteiset varusteet. Ja sitten tapahtui ihme. (Juu eivät vielä kommentoineet, se ei ollut vielä se ihme). Ihme oli se, että mie sanoin nuorille että ottakaa puhelimet esille ja menkää faceen. Ai siis oikeesti? Saadaanko me ottaa kännykät esille?? Juu saatte, nauttikaa tästä hetkestä, tämä ei tule toistumaan usein. Kirjatkaa sinne yöretken tapahtumaan  oman ryhmän kirjaukset. Teillä on viikko aikaa kommentoida toistenne suunnitelmia ja listoja. Käykää keskustelua, muokatkaa, ehdottakaa, täydentäkää.. Huopatossutehtaalla hiukan vilkastuttiin, mutta eipä sitä iloa pitkään kestänyt. Edelleenkin varustelistat ovat vajavaisia, lounaaksi syömme vain nuudeleita ja vapaata on melkein koko yöretki.

Mitä tästä opin. Väkisin ei verkkosorsasteta eikä aktivoida ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Sen täytyy lähteä ihmisistä itsestään, ei miun sanomisella tai käskyttämisellä. Mutta ihmisten itsensä lähtiessä mukaan, tällainen tapa tehdä yhdessä on ihan mieletön juttu. Hauskaa, luovaa, idearikasta. Erilaisia näkemyksiä tuottavaa. Eikä tämä ole pelkästään odottamista, mitä verkoista tulee, se on myös aktiivista kanssakäymistä. Ehkä ennemminkin nuotan vetämistä, yhdessä.

 

Päässä surisee kuin Googlen hakukoneessa..

ja olotila on kuin tuolla Googlen pandakarhulla. Mie yritän kiivetä ymmärryksen puuta ylöspäin, mut painovoima vetää takaisin maankamaralle. Tässä somessa on NIIN PALJON asiaa ettei miun adhd-aivotkaan perässä pysy..

Itsensä googlettaminen..

Vuosien saatossa, nuorten parissa ollessani, opin tietämään lyhenteen kvg. Harvemmin sitä itse käytän, lyhennettä siis, mutta yllättävän usein huomaan etsiväni puhelimen käteeni, hipaisevani näytön googlen sivulle ja etsiväni seuraavassa hetkessä tietoa asiaan, jota juuri olin miettimässä. Nytkään en sanonut itselleni: "kvg", vaikka meninkin Googleen ja naputin rohkeasti nimeni hakukenttään. Esille räpsähti kuvia. Kas, kun en ollut hoksannut olevani kuvahaun puolella. Niinpä sitä sitten näki itsensä edestä ja takaa, nykyisessä tukkamuodissa ja vähän, hm.. vanhemmassa tukkamuodissa. Vaatetuksesta löytyi pantapaitaa, partiohuivia, pelastuspukua.. Olin yksin, yhdessä työtovereiden kanssa ja ystävien seurassa.. Löytyi kuvaa partiosta, kotikirkosta, nuotiosta.. Tunnistin itseni, harrastukseni, asioita joista pidän ja joita arvostan. Löysin itseni. Verkkohaku ei niinkään tuntunut omalta. Se kun oli suurimmaksi osaksi vaalituloksia, tulospalvelua ja yhteystietoja.. En koe olevani tuollainen. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Tälläkin kertaa.

Google Drive..

Ihana kertomus Kirppu Kaunosielusta. Tulin hyvälle mielelle ja on oikeasti mielenkiintoista nähdä miten yhteinen tarinamme elää. Google Drive on miulle uusi tuttavuus. Tovi menikin ennenkuin opin mitään tekemään. Yritin lisätä kuvaa, mutta eipä se vaan niin helppoa ollutkaan. Mutta onneksi hätä keinot keksii =) Igluhan sinne tuli, ei se mitä ajallelin, mutta iglu kuitenkin. Tässä teille kuva Kirpun omasta iglusta..

Kirppu Kaunosielun iglu =)

 Yhteiskirjoitus on hauska juttu, varsinkin, kun ei tiedä mitä itsekukin on    kirjoittanut. Tätä tapaa tulen todennäköisesti kokeilemaan nuorten    kanssa. Yhteiskirjoittamista samalle paperille, sitä ollaan tehty  aiemminkin, mutta siinä on laitettu edellisen teksti piiloon  lukuunottamatta  viimeistä lausetta. Tässä tehtävässä mukavaa oli se,  että sain nähdä koko tarinan ja tehdä sinne omat lisäykseni. Tykkäsin. 

Google Drivestä haluaisin oppia myös sen, miten se käytännössä toimii asiakirjan jakamisena. Olisi nimittäin enemmän kuin kätevää jakaa esimerkiksi partiojohtiksen muistio. Sitä voisi sitten jokainen muistinsa mukaan täydentää. Se, että muistio näkyisi samantien kaikille täydennettynä. WAU. En voi muuta todeta. Mutta kyllä tässä mielellään ottaisi tähän viereen jonkun, jolle nämä asiat olisi entuudestaan tuttuja. Saisi kädestä kiinni pitäen ohjausta. Pitäisikö laittaa seuranhakuilmoitus.. Etsitään some-immeistä neuvomaan kaikessa someen liittyvässä. Nim. Ei tästä mitään tule yksin..

Twitter..

Tässä vaiheessa kajahti taas huuto kohti yläkertaa.. Saanaaa! Auta!!! Käsittämättömiä ovat nuo nuoret. Ei voi kuin ihmetellä sitä tietomäärää ja näppäryyttä. Nyt on sitten tällä mamilla oma Twitter. Siitä ei kyllä meinannut tulla mitään. Twitter kun lupasi et 60sekunnissa tapahtuu ihme, siis että miekö oppisin minuutissa twitterin salaisuudet. Kyllä siihen vaan menee ennemminkin 60 minuuttia.. Jos nyt sekään riittää.. Eikä riittäny 60 sekuntia, sen ajan tankkasin vain kohtaa: lisää aluksi viisi seurattavaa.. Niitä alkoi jo olla parikymmentä enkä sittenkään päässyt eteenpäin. Tyhmä twitteri ja rastia ruutuun. Hävitköön koko twitteri bittiavaruuteen.. Toisella yrittämällä sivu aukesi ja taas hetken pähkittyä löytyi sulkakynä ja elämäni ensimmäinen twiitti ilmestyi muiden iloksi. Sikäli mikäli joku sen joskus löytää.. 

Muistin jopa sen hästäkin vai minkä lie risuaidan.. Järvipelastus ei tuottanut tuloksia, eivät taida siellä ymmärtää nykymualiman virtauksia. Hästäkkipartio jo tuotti tuloksia. Mutta kyllä vaan on vaikea äkkiseltään lukea noita twiittejä. On risuaitaa, yksittäistä sanaa, sinistä ja mustaa tekstiä, sanoja jotka ei sano mitään.. mistä sieltä sen itse asian löytää?? Kysyn mie. Kunnes silmiini osui teksti partion sauna- ja nukkumiskulttuurista. Johan heräsi käpylehmän mielenkiinto. Partion nukkumiskulttuurin tiiän, mutta saunakulttuuri? Hip hip huraa! Osasin vastata twiittiin elikäs kysyä mitä tarkoitat? Nyt vain odottamaan vastaustwiittiä.. =D 

Google Analytics..

Vieläkö tässä jaksaisi analysoida. Pää menee kohta tilttiin. Mitäs sitten tehtäisiin. Pikainen vilkaisu oman blogin tilastoihin. Voiko nuo tilastot pitää paikaansa? Että miun blogisivua olisi katsottu yli 400 kertaa? Ja että joku Saksassa olisi myös eksynyt blogiini? Se voi kyllä pitää paikkaansa, antoihan tuo miun nimen hakukin yli miljoona osumaa, olisko syy tuolla saksankielisellä sukunimellä. Mie tuskin niin kiinnostava olen, mut ehkä vihreä saksankielellä saa aikaan osumia. Tilasto kertoi, että kävijät ovat lintulaudalta. Sen mieki voin uskoa. Kiitos, kun olette ja käytte näitä höpinöitäni lukemassa.  

Nyt on väsy olo. Kaikesta tästä. Taidan sammuttaa sekä Googlen että ajatuksen virran. Ja kiivetä omaan unipuuhun..

Sohaisu muurahaispesään

Tällä viikolla olen päässyt tutustumaan nettikeskusteluihin. Joskus vuosia sitten olen käynyt, lähinnä seuraamassa, huumeiden ja niiden käytön ympärillä pyörivää keskustelua. Viime vuodet olen kuitenkin pysynyt visusti poissa keskustelupalstoilta. Face on imaissut miut, ei tässä ole jaksanut enää muualla keskustella.

Mutta mitäpä sitä pullikoimaan vastaan, jos tehtäväanto käskee keskustelupalstoille menemään. Sinne siis. Ensiksi kuitenkin luetaan hirmuisen pitkät tarinat keskustelupalstojen pelisäännöistä. Juu, hyvää löytyy, vinkkejä ja ohjeita. Mutta eikö tämä jo lopu, haluan päästä itse asiaan.

Hetki menee ennenkuin opin katselemaan sivua. Mistä löytyy aihealueet ja niiden ala-aihealueet. Niitähän riittää. Koska tehtävänä oli vuorokauden ajan seurata jotain keskustelua ja osallistua siihen, osa klikkaamistani keskusteluista piti hylätä, koska vaikuttivat kovin verkkaisille. Siinä olisi saanut vuorokauden höpistä itsekseen. Toki miulta sekin onnistuisi, jos kerta kotona yksin ääneen, niin miksipä ei somessa yksin kirjallisesti =D Vaikeuksia siis sen suhteen mistä löytää itseä kiinnostava aihe, vieläpä sangen vilkas ajatusten vaihdoltaan.

Loppupelissä löysin itseni keskustelemasta kahdesta eri aiheesta saman yläotsikon alla. Toisessa aiheena oli "Onko aamurukous suoritettu?" ja toisessa uskossa oleva ihminen kipuili perhe-elämän ja toisen suhteen välimaastossa, mitenkä tästä eteenpäin. Ei nämäkään keskustelut miun osalta päässeet kuin neljään kommenttiin viidestä. Josko se suotaisiin anteeksi, kun kaksi kertaa neljä kommenttia sain kirjoitettua vuorokauden sisällä.

Mihin sitten kiinnitin huomiota keskustellesani? Ensinnäkin siihen, että onneksi keskustelupalstalla oli kirosanasuodatin, kuten alun pelisäännöt sen lupasivat. Niin monta tähtiriviä kommenteissa vilahteli, että varmaan olisin jo lakannut keskustelun seuraamisen, jos kaikki ne noitumiset olisi pitänyt lukea. Kiitos siis kirosanasuodattimelle, että tämä tehtävä on tässä vaiheessa. Toinen asia, mikä myös piti paikkansa alkuinfoa kun aatellaan, oli se et miten helppo anonyymisti on heitellä toiselle mitä mieleen tulee. Kysyin aamurukous keskustelussa, että onko rukous teille suoritusta? Ja kerroin, ettei se miusta ole enkä siksi aseta itselleni mitään määräaikoja rukoilla, niin johan ensimmäisessä vastauskommentissa tuumattiin, et taidat olla laiska. Ehkä olen sitäkin, hengellisyydessä laiska, mutta siitä huolimatta rukous ei mielestäni ole eikä saa olla suoritus. Sen tulee olla aitoa ja miulle luontevaa vuorovaikutusta Jumalan kanssa.

Anonyymisti on helppoa myös tuomita ja sanoa HYVIN jyrkästi miten toisen tulisi toimia ja tehdä. Myös sanoittaa kolmannen osapuolen elämää, ilman että tämä millään lailla itse on missään vaiheessa osallinen keskusteluun. Missä on armo, kuunteleminen, tilan antaminen epäonnistumiselle? Missä on rohkaisu ja lohdutus? Keskustelun aloittaja kertoi, ettei hänellä ole ketään kelle voisi luottamuksella asiasta puhua, ilman pelkoa siitä että asia kerrotaan eteenpäin. Niin kovin surulliseksi tulin. Varsinkin kun käytännössä kaikki kommentit tuomitsivat keskustelun aloittajan, ymmärrystä tai edes tilaa kipuilulle ei löytynyt. Toki tietoisesti menin osalliseksi ryhmään, jossa tiesin sohaisevani muurahaispesään. Kumpaakaan keskustelua en aloittanut, mutta kommenttini ja kysymykseni sai aikaiseksi alaspäin käännettyjä peukkuja ja kuohuntaa. Mutta tämä vahvisti ajatustani siitä, että meidän seurakunnan työntekijöiden tulee olla myös somessa. Kuuntelemassa, keskustelemassa, tuomassa toivoa, rohkaisua, lohdutusta. Etsimässä vaihtoehtoja, ei antamassa yhtä ratkaisua. Armahtamassa, ei lyömässä lyötyä.